maanantai 14. elokuuta 2017

Tapio Luoman hartauskirjat

Espoon piispa Tapio Luoma on minulle tuttu pappi kotopitäjästäni Ilmajoelta, jossa hän on toiminut kappalaisena 1998-2002.  Kesällä luin pari hänen kirjoittamaansa hartauskirjaa, joissa on Aarne ja Taneli Laasosen voimaannuttavat ja symboliset valokuvat luonnosta ja uskosta.

Iloa ja siunausta sinulle -teos (2013) nimensä mukaisesti suo iloa arkeen ja juhlaan sekä siunausta elämään.  Sivunpituiset tekstit pysähdyttävät Jumalan sanan äärelle ja samalla aukeamalla vasemmalla puolella on pysähdyttävä valokuva. Näitä tekstejä voi lukea sivu sivulta tai poimien yhden tekstin satunnaisesti juuri tähän hetkeen sopivan.  Kirjaa voi selata vain katselemalla kauniita luontovalokuvia, kukkakuvia ja koskettavia kuvia elämän säröisyydestäkin.

Tapio Luoma kirjoittaa:
Tuntuu hyvältä saada Jumalan siunauksen toivotus. Hienoa on myös saada toivottaa jollekulle Jumalan siunausta. Siunaukseen sisältyy niin paljon, että sitä on mahdotonta tyhjentävästi selittää tai kattavasti ymmärtää.”

Ennen minusta tuntui oudolta, kun minulle lähes tuntemattomat ihmiset toivottivat ”Siunausta” ja osasin vain sanoin hämmentyneesti ”Kiitos samoin”. Nykyään saatan jo uskaltaa sanoa takaisin ”Siunausta myös sinullekin”, mutta aika usein se ”Kiitos samoin” vain lipsahtaa suusta. Läheisimmille ihmisille, joiden tiedän ajattelevan suurin piirtein uskonasioista samalla tavalla, saatan itsekin ensin toivottaa ”Siunausta” – mutta vielä se ei kovin luonnostaan minulta suju. Ihmisille, jotka eivät halua kuulla tai puhua uskonasioista lähetän hiljaisia siunauksia mielessäni.  Oikeastaan hiljaisten siunausten lähettäminen jokaiselle on minulle luontevampaa kuin sen ääneen sanominen.

Tapio Luoman kirjoittamat tekstit ovat myös lohduttavia, kun tuntuu että omat voimat eivät riitä elämän vaikeuksissa tai arjessa muutoin on hyvinkin hektistä.  Monen tekstin lopussa on viittaus Raamattuun. Lyhyiden hartaustekstien avulla on helpompaa tarttua Raamattuunkin.

Ihmisen suhdetta Jumalaan pidetään toisinaan mielipideasiana. Sitä se ei kuitenkaan ole. Kristillinen usko toimii maaperänä hyvin monenlaisille mielipiteille, mutta usko ei koskaan typisty pelkäksi mielipiteiden kokoelmaksi. Uskon varsinainen sisältö ei löydy oikeassa olemisesta vaan henkilökohtaisesta suhteesta Jumalaan. Sitä paitsi me tiedämme, mitä Jumala meistä erin tavoin uskovista ja epäilevistä ajattelee: hän rakastaa meitä kaikkia.”  (ote Mielipiteiden tuolla puolen s. 39)

Siunausta ja varjelusta elämääsi -teos on tehty samalla tavoin kuin Iloa ja siunausta sinulle. Puhuttelevat lyhyet teksti Raamatun viittauksineen ja koskettavine valokuvineen antavat näistä hartauskirjoista elämään kauneutta ja lohtua.

Jumalan lapselle ei taata murheettomuutta, mutta luvataan rauha. Ilon ja kiitollisuuden salaisuus johtaa vielä suurempaan salaisuuteen, Jumalan rauhaan, joka ylittää kaiken ymmärryksen.” (ote Tie Rauhaan s. 13)


Kristinuskossa on kaksi tärkeää tekijää: Kristus ja usko. Usko on tärkeä asia, sillä ilman sitä meillä ei voisi olla suhdetta Kristukseen ja hänen tuomaansa pelastukseen. Mutta uskoakin tärkeämpi on Kristus, joka synnyttää ja vahvistaa uskon ja pitää sen yllä.”  (ote Usko, minä ja Kristus s. 43)

Tapio Luoma: Iloa ja siunausta sinulle, Minerva, 2013
valokuvat: Aarne ja Taneli Laasonen
Mistä hankittu: lainattu Lapuan kaupunginkirjasto

Tapio Luoma: Siunausta ja varjelusta elämääsi, Minerva, 2015
valokuvat: Aarne ja Taneli Laasonen
Mistä hankittu: lainattu Lapuan kaupunginkirjasto


sunnuntai 13. elokuuta 2017

Kirja-Matin matkassa

Kirja-Matti, Matti Pohto on varmasti kirjastoalan ihmisille tuttu kirjastohistorian opinnoista. Meille eteläpohjalaisille nimi on tuttu Ylistaron alakoulusta, Kirja-Matin koulusta.  Tänä vuonna on tullut kuluneeksi 200 vuotta Matti Pohdon syntymästä (s. 7.3.1817 Isokyrö) ja 160 vuotta hänen kuolemasta (30.7.1857 Viipuri).

Lainasin kirjastoista kolme Matti Pohdosta kertovaa kirjaa: A.H. Virkkunen: Matti Pohto – vanhojen suomalaisten kirjain pelastaja (1924), Walter Appelqvist: Matti Pohto ”Vanhaan kirjaan kokoaja” – elämäkerta ja satavuotismuisto (1967) ja Sisko Thors: Kirja-Matin matkassa (1997).

Virkkusen ja Appelqvistin teokset ovat kokonaan löydettyihin faktoihin perustuvaa elämäkertatietoa sekä sen ajan historiatietoa suomenkielisestä kirjallisuudesta – Turun palon tuhoista, vanhojen kirjojen keräämisestä. Molemmissa kirjoissa on myös mielenkiintoisia valokuvia Matti Pohdon syntymäkodista, kirjaluetteloista, kirjasitomisvälineistä  ja muistomerkeistä.

Molemmissa kirjoissa kerrotaan Matin elämän alkuvaiheista lapsuudesta ja nuoruudesta, sen vähäinen tieto mitä on ollut saatavilla.  Matti oppi lukemaan Aapis-kirjan kannesta kanteen äitinsä ja sisariensa avustuksella.  Hän tykästyi lukemiseen niin paljon, että kävi mielellänsä lukukinkereillä taitoansa näyttämänsä, toisin kuin lapset tai aikuiset, joille lukeminen oli vaikeata. Tuohon aikaan ei kannustettu lukemisvaikeuksissa, pikimmiten se oli häpeä ja vain taitavat lukijat saivat kiitosta.

Matin verissä oli kulkijapojan kaipuuta.  Jo nuorena hän käveli kotoansa Vaasaan, josta hänet palautettiin kotiin. Aikuisenakin Matti ei aluksi piitannut kulkuluvista ja niinpä hän joutui Turun vankilaan.  Äitinsä kehotuksesta Matti kävi papinkirjoilla ja sai virallisen kulkuluvan liikkua. Näillä matkoilla hän osteli vanhoja kirjoja tai vaihtoi muulla tavaralla. Kirjansitomista Matti myös opetteli, kun huomasi, että monet kirjat olivat huonokuntoisia ja sivuja oli irrallaan.  Pitkät on olleet kävelymatkat Matilla – kesällä reppuselässä ja talvella kirjarekeä vetäen.  Turun palon myötä Matin kirjojen kerääminen tuli vielä tärkeämmäksi – ilman hänen uurasta toimintaa, ei olisi kaikkia niitä vanhoja kirjoja Kansalliskirjastossa.

Mitä olisikaan Matti Pohto vielä ehtinyt elämänsä aikana tehdä, ellei olisi kohdannut traagista kuolemaansa….

Sisko Thorsin Kirja-Matin matkassa sisältää faktaa ja fiktiota. Faktat ovat melko suoria lainauksia Virkkusen ja Appelqvistin teoksista. Olisin kaivannut vielä enemmän fiktiivistä kerrontaa Matista tähän kirjaseen.  Sisko Thors on myös käsikirjoittajana tänä kesänä Jyrkän kesäteatterissa Ylistarossa esitetyssä näytelmässä Ylistaron poika Kirja-Matti.  Kävin tämän näytelmän katsomassa juuri Matti Pohdon 160-vuotismuistopäivänä. 


Ennen näytelmää vietin Ylistaro-päivän ensin Ylistaron kirkossa Virsimessussa. Osallistuin ensimmäistä kertaa Virsimessuun ja ensimmäinen oli vierailuni komialla kirkollakin.  Kaunis on ylistarolaasten kirkko – alttaritaulukin oli juuri Kirkastussunnuntaihin sopiva.  Rakastan virrenveisuuta – oli koskettavaa laulaa synnintunnustuslaulu, samoin vuoroveisuu miesten ja naisten välillä oli yhteisöllistä.  Herkälle mielelle tuli miesten virrenlaulua kuunnellessa.


Käväisin pikaisesti hautausmaallakin, kun kuvailin kirkkoa ulkoa ja löysin sattumalta körttijohtaja Juho Malkamäenkin haudan.  Vuosi sitten luin Aukusti Oravalan kirjoittaman elämäkerran Juho Malkamäki: heränneen kansan isä.

Kirkolta lähdin Ylistaron kirjastoon ja oli tarkoitus käydä katsomassa siellä Matti Pohdosta tehty näyttely, mutta ilmeisesti jokaiseen Eepos-kirjastojen omatoimikirjastoon tarvitsee oman koodin tai sama koodi pitää jotenkin aktivoida jokaisessa pisteessä, kun en päässyt samalla koodilla, millä pääsen Ylihärmän ja Alahärmän omatoimikirjastoihin.  Niinpä näyttely jäi harmillisesti näkemättä, sillä näyttely oli jo toiseksi viimeistä päivää esillä.

Seuraava kohde oli luonnollisesti Kirja-Matin koulu, jonka pihassa sijaitsee Kirja-Matin muistomerkki. Hiljainen hetki muistomerkin äärellä -  160 vuotta sitten Matti kohtasi traagisen loppunsa…

Vielä oli aikaa ennen näytelmää, joten pysähdyin idyllisessä Kriikun Myllykahvilassa teetauolla kera pienen suolapalan.


Jyrkän kesäteatterissa oli ensimmäistä kertaa ja hyvin sinne osasin ja pääsin hyvin opastettuna kunnolla parkkiin autolla. Oli kyllä sen verran ajoissa, ettei parkkialueella ollut vielä kovin montaa autoa.


Hienon katoksen alla saimme nauttia Ylistaron poika Kirja-Matti -näytelmästä.  Näytelmän oli ohjannut Jaana Jokinen ja musiikin Jussi Asu.  Aivan upeasti oli ujutettu faktan mukaan fiktiivistä kerrontaa. Monia tunteita sai käydä Kirja-Matin tarinan äärellä – voi kunpa ei olisikaan sattunut mitään ikävää, niin kuin yksi emäntä koko ajan siunaali, jotta voi yhyren tähären, jos toisenkin.  Ehdottomasti hauskinta oli Emilia- tyttösen (jos nimen muistan oikein) hauskat kertomiset muille kylän lapsille, mitä oli kuullut aikuisten akkojen juoruavan – ihana likka tähän rooliin!  Muutenkin jokainen näyttelijä oli niin sisällä roolihahmossaan olemuksineen ja kielityyleineen – Pipping, Durchman.  Hieno lisä oli nuoren naisen Matti Pohto -laulut (nimi meni jo unohduksiin…) välispiikkeinä.  Matti Pohtoa näyttelevä Vesa-Matti Tulisalo sopi rooliin erinomaisesti.  Matin traaginen kuolema kuvattiin vaikuttavasti – eläydyin tähänkin kohtaukseen täydellisesti.

Ihanan tunteikas Ylistaro -päivä tuli naapuripitäjän akkana vietettyä – käyn toistekki komialla kirkolla, Jyrkän kesäteatterissa ja Kriikun Myllykaffilassa!  Kirjakaupassa ja kirjastossa täytynee vierailla joku arkipäivä – se onkin sitten uuden blogikirjoituksen juttu.

A.H. Virkkunen: Matti Pohto: vanhojen suomalaisten kirjain pelastaja, Otava, 1924
Mistä hankittu: seutulaina Seinäjoen kaupunginkirjasto-maakuntakirjasto

Walter Appelqvist: Matti Pohto  "Vanhan kirjaan kokoaja" - elämäkerta ja satavuotismuisto, Otava, 1967
Mistä hankittu: lainattu Lapuan kaupunginkirjasto

Sisko Thors: Kirja-Matin matkassa, Sisko Thors, 1997
Mistä hankittu: lainattu Lapuan kaupunginkirjasto

keskiviikko 9. elokuuta 2017

Risto Kormlainen - runoteokset 2000-luvulla

2000-luvulla Risto Kormilainen on julkaissut neljä runoteosta ja oletettavasti vielä lisää on tulossa. Varjoa vasten sarastus (2001), Sen matkan tahdon kulkea: runoja ihmisestä, maailmasta, ajasta ja ikuisuudesta (2001), Ües boks : runoja ja epärunoja (2013) ja Ei oo Ladan voittanutta ja muita autorunoja (2015).

Kirjoitan ajatuksiani - mitä runot minussa herättivät, en analysoi runoja aikaan enkä runonmuotoon paneutuen.

Varjoa vasten sarastus

Takakannen tekstissä sanotaan: ”…runokokoelma tarkastelee kertovien runojen kautta elämää monialaisesti toivon näkökulmasta. Runot puhuvat tuoreella ja koskettavalla tavalla isänmaasta, sen erilaisista ihmisistä, uskosta ja rukouksesta. Runot ovat elämää ymmärtäviä ja eläytyviä. Niiden sävy on lämmin ja säkeissä välkkyy myös huumori.”

Runoteos on jaettu viiteen osaan: Isänmaalle itsenne annoitte, Jännitetyin jousin kohti tuulia, Elämän kuunsillalla, Varjoja vasten ja Hiljaisuuden maisemassa.

Isänmaalle itsenne annoitte

Isänmaan unelma ja totuus

Antakaa minulle unelma isänmaasta,
             maasta jossa rakastetaan
            kuulaita aamuja,
           sinisenhämyisiä iltoja,
          syksyn suon kurkia,
         talven kirkkaita kiteitä,
         kevään peltojen viiltoja,
        kesän pupilleihin syöksyviä järviä.
Isänmaa on palanen sydäntä sinussa,
         sydäntä johon toisen sydän hipaisee.
Isänmaa, taivaisiin ylistetty,
isänmaa, alimpiin moitittu;
                  kuitenkin kotimme Pohjantähden tällä puolen,
                 kotimme jossa saa olla oma itsensä,
                 kuitenkin niin rakas.
Isänmaa on näköisemme,
          sinun ja minun
          pisara merta, metsää, mettä ja meitä.
Antakaa minulle äidinkielen isänmaa
          jonka sielussa kalevalainen runo kirkkaana kuin järvenselkä helkkyy,
         voima seitsemän miehen yli arjen kurottuu;
äidinkielen, sydämenkielen pehmeä sointi, lempeä laulu ja rukous
                            äitien suusta kehtojen äärellä tulevaisuus silmissä.
Antakaa minulle ihmisen näköinen isänmaa
          jossa toinen ihminen ei ole vain välinen, vain kone, vain suoritus
tilasto,
       vaan rakastettavaksi annettu erilaisuudessaan rikastuttava.
arjen isänmaa on sinussa,
        silmissäsi,
                  käsissäsi,
                  lauluissasi.
Leivässä jonka taitat jälkeen työn:
sukupolvesta sukupolveen laulu soi.
Isänmaa on aina tehtävä itse.
         Taiten. Rakkaudella.

Jännitetyin jousin kohti tuulia

Päivän ilot

Mummojen potkurijono kirkkoon
                     ylittää jäisen tien
                     kuin kesäinen linnunpoikue valtaväylän.
Upea näky tammikuun valokeilassa.
On pysähdyttävä,
vedettävä henkeä.
Tiedän että pienissä käsilaukuissa
            on sievästi vierekkäin
            silmälasit ja nenäliina,
         virsikirja ja kahdenkympin seteli kolehtiin.
Kaikki päivän ilot käsillä.
Jos nyt näkisi Jumalan kasvot,
Hän hymyilisi.
Luulen niin.

Elämän kuunsillalla

Tässä runokoosteessa on monta koskettavaa pitkää runoa vanhemmista ihmisistä, heidän elämästään ja uskosta Jumalaan.

Varjoja vasten

Jeesus syöksyy syliimme
          ehtoollispöydän syleilyssä,
          viinirinteiden kypsässä valossa,
          jauhettujen jyvien ilossa.
Hiljaa hän koskettaa sisintämme
ja sydämeemme murtautuu eheys hänen kädestään.
Kuin lintu toivo kimmahtaa
                     varjoja vasten tieksi.

Hiljaisuuden maisemassa

Tässäkin runokoosteessa on monia koskettavia pitkiä rukousrunoja kuten Nuoren rukous ja Autoilijan psalmi.

Sen matkan tahdon kulkea: runoja ihmisestä, maailmasta, ajasta ja ikuisuudesta

Lukijalle esipuheessa Katariina Ruusi kirjoittaa:
Kädessäsi on Risto Kormilaisen Valitut runot vuosilta 1976-2001. Se on läpileikkaus niistä teemoista ja aiheista, joita runoilija on 25 vuoden ajan kirjoittanut uudelleen ja uudelleen. Runot on valittu 14 julkaistusta teoksesta. Mukaan on otettu myös muutamia ennen julkaisemattomia tekstejä. Runsaasta materiaalista olen tehnyt valintoja ja karsintaa. Olen keskittynyt niihin runoihin, jotka parhaiten kuvaavat runoilijan ajattelua. Olen kerännyt pieniä maamerkkejä, jotka helpottavat lukijaa kulkemaan 25 vuoden matkaa runoilijan seurassa. Lyhyet ajatukset osastojen alussa ovat toimittajan.”

Poimin tästä teoksesta runon, jota ei ole aikaisemmin julkaistu, sillä muita runoja olen käsitellyt aikaisemmin.

Syyskuussa puut pitävät juhlaa,
ilotulittavat yöt ja päivät
                kunnes on alastomuuden aika,
ei surun aika
vaan uusien aihioiden aika
                   hitaassa valossa
                  silmänräpäys etenee.

Tähän kokoelmaan oli otettu myös runoja teoksesta Siunausta sinulle, mutta kirjoitan siitä kirjasta sitten Kormilaisen hartauskirjapostauksessani.

Runokokoelman lopussa on vielä Hannu Niklanderin mietteitä:

Kun tutustumme Risto Kormilaisen tekstiin, olemme tekemisissä hyvin monipuolisen kirjallisuusihmisen kanssa.”

” Kiintoisaa on myös se, että hän debytoi jo 21 vuoden iässä 1976 runokokoelmalla On joku toinen päivä kuin eilinen. Hän ei noudattanut tavanomaista kaavaa, jonka mukaan kirjailija yleensä saa esikoisensa julki vasta esiinnyttyään ensin useina vuosian monissa antologioissa.”

Pappina Risto Kormilainen tahtoo ja osaa kirjoittaa myös uskonnollisia runoja. Suurin osa hänen runoistaan sisältä läpäisyperiaatteella hienotunteisia kristillisiä arvoja. ”

Kormilainen kuvaa runoissaan ihmistä luonnon ja arjen kautta, hartaine tuntoineen, ongelmineen tai vaikkapa saunan pyhyydessä.”

Ües boks : runoja ja epärunoja

Takakansi tekstissä sanotaan: ”…runot ovat huumorin lävistämiä kuvia maailmasta, jota hallitsee monikerroksinen merkkikieli. Ne ovat hauskoja ja elämänmyönteisiä ja väliin ironisiakin. Aihepiiriltään niissä liikutaan milloin autoilun, milloin rakkauden, milloin liikunnan ja uskon maailmassa.”

Tässä runoteoksessa vilahtelee paljon sanoja, sanontoja, laulujen pätkiä ja tuotemerkkejä, joita Kormilainen liittää runoihin oivallisesti – hihittelen monelle runo-oivallukselle.

”Vain vanha riimu on nyt tallissa”
Tallessa.
Mutta entä kun tallia ei enää ole
ja Liisu myyty lihoiksi Atrialle.
Ladon seinä on hakattua metsää
kappale kauneinta Suomea.

***

Kaikkien Tropic-pillimehusankareiden
janonsammuttaja on
                Kari I (The First) Krandi.
Tyhjistä purkeista saa kauniin seinämosaiikin
olohuoneeseen.

Ei oo Ladan voittanutta ja muita autorunoja

Takakansi tekstissä sanotaan: ”Risto Kormilainen kirjoittaa runoissa humoristisesti autoista, niiden ominaisuuksista, muistoista ja yksinkertaisesti rakkaudesta autoon.”


Monia tuttuja automerkkejä vilahtelee runoissa ja aivan hengästyttää lukiessa näitä sanasokkeloita.  Jotkin automerkit jäävät oudommiksi, joten pitäisi netistä etsiä automerkeistä tietoa.  Hauska runokirja ja edellisessä runoteoksessa jo sai esimakua tällaisista autorunoista.  Minun suosikkirunoja nämä eivät ole – pidän enemmän Kormilaisen ihmisläheisistä ja luontoa kuvaavista runoista

Risto Kormilainen: Varjoa vasten sarastus, Myllylahti, 2001
Mistä hankittu: lainattu Lapuan kaupunginkirjasto

Risto Kormilainen: Sen matkan tahdon kulkea: runoja ihmisestä, maailmasta, ajasta ja ikuisuudesta, Katharos, 2001
Graafinen asu: Annukka Koljonen
Mistä hankittu: lainattu Isonkyrön kunnankirjasto

Risto Kormilainen: Ües boks : runoja ja epärunoja, Edico, 2013
Kannen kuva: Jussi Kettunen
Mistä hankittu: lainattu Lapuan kaupunginkirjasto

Risto Kormilainen: Ei oo Ladan voittanutta ja muita autorunoja, Väyläkirjat, 2015
Mistä hankittu: Lapuan kaupunginkirjasto

maanantai 7. elokuuta 2017

Risto Kormilainen - runoteokset 1990-luvulta

Risto Kormilainen on julkaissut neljä runoteosta 1990-luvulla: Tähän lähelle, käden kosketukseen (1992), Gospel: Runoja (1995), Ensimmäisen polven maanomistaja : runoja, proosarunoja (1996) ja Sylipainia Jumalan kanssa (1997).

Kirjoitan ajatuksiani - mitä runot minussa herättivät, en analysoi runoja aikaan enkä runonmuotoon paneutuen.

Tähän lähelle, käden kosketukseen

Takakannen tekstissä sanotaan: ”Risto Kormilainen kirjoittaa uudessa kokoelmassaan hellästi ja eläytyen ihmisestä ja Jumalan maailmasta, luomakunnasta.”

Tämän teoksen runot kuvaavat perinteisemmin uskoa ja kristillisyyttä kuin aikaisemmat Kormilaisen runoteokset. Minua henkilökohtaisesti koskettivat juuri nyt seuraavat runot: 

Kuljen huhtikuista joen rantaa.
Kivet rakastavat toisiaan
ja minua
          minua joka syötän niille aamua.
Veden rajassa tyhjä simpukankuori.
Kristus on noussut ylös.

***
Sinä Mestari opetit rukoilemaan
lausumaan jokapäiväisen leivän ääneen
anna meille
anna meille meidän jokapäiväinen leipämme anna
ruumiisamme koskettaa silloin aika
                                              ja iankaikkisuus
                        yli maan yli mustan mullan
                        joksi me muutumme yli kuhilaiden kuiskeen
                        yli veteen kietoutuneen alastoman maan.
Anna meille jokapäiväinen koti perhe
ystävät leivinuuni jauho ylösnousemuksen humu
pala ikkunaa iäisyyteen
0jennettu käsi kuin muisto.

Leivän tie on elämän tie.

***
Usko ei jätä rauhaan ihmistä.
Se tempaa mukaansa
kuin valo vaikka silmät kiinni.
Niin kuin tuli tarttuu kuivaan metsään
niin kuin potilas tarttuu terapeuttiin
niin kuin usko tempautuu pilviin porraspäästä
sielun mustaan aukkoon.

***
Joka ilta
hän kattoi
                    kaksi kuppia
                     yksinäisyytensä pöydälle.
Vierasvara
                enkelille.

Gospel: Runoja

Takakannen tekstissä sanotaan: ”… konkreettisista havainnoista syntyvät tiiviit runot kuvaavat syrjäisemmän maaseudun maisemaa ja ihmistä yllättävästi ja lähes aistittavasti. Pieniin runoihin kätkeytyy lämpöä, huumoria ja vapauttavaa naurua, mikä tekee köyhyydestäkin rikasta.”

Tämän teoksen runot ovat filosofista pohdintaa, osittain aforismejakin. Minun suosikkejani ovat:

Kapea polku postilaatikolle.
Elämäntie.

***

Pihalla synkkä kuusi seisoo
syli levällään.
Tuuli on tuonut tähden
sen latvaan lepäämään;
                      vanhan toverin vuosien takaa.

***

Halpamaista valittaa runokirjan hintaa.
Hävetkää.
Leipäkin voi olla kova kuin kivi.
Huono päänalunen kaikki tyynni.

***

Tuohus valvoo liturgiaan osallistuvia,
kumartaa nöyrästi
                  jokaiselle ohikulkijalle
                  jää värisemään
                 jokaisesta kohtaamisesta.
Ikonostaasi
                kääntyy ympäri
                kuin nukkuva kohti toisia kasvoja
                kohti ikuisuutta.

Ensimmäisen polven maanomistaja; runoja, proosarunoja

Takakannen tekstissä sanotaan: ”…. juurevan-leikkisä runoteos maaseutumaisemasta, sukupolvista, syntymästä ja kuolemasta sekä perheen arjesta. Taivas on totta, tuuli ja puu ovat osa ruumiillisuutta, luonto saa ihmisen piirteitä. Näennäisen pieni runo avaa suuria kaaria.”

Näissä runoissa huokuu maanläheisyys ja ihmisen kaipuu ja syvä rakkaus.

Mänty on armottomampi kuin kuusi.
                  Se seisoo kuin sfinksi paikallaan
                 välittämättä minusta mitään
                 antamatta sateen suojaa
                lausumatta edes osanottoaan.
Kuusi sen sijaan levittää siipensä
               kuin taivaan enkeli suojaksi
               tarjoaa yösijan kuin laupias samarialainen
               lausuu huojuvan osanottonsa
peittelee hyvin.

***

Työnnän varovasti käteni tyynyllesi.
Olet mennyt.
              Aamu on huoneessa.
              Tuoksusi.
              En avaa verhoja
etten menettäisi kuvaasi.

Sylipainia Jumalan kanssa

Eräänlaista vuoropuhelua Jumalan kanssa.

Ihmisen Jumala
Ahdistetun Jumala.
Sinun Jumalasi.
Rukoiltavissa oleva Jumala.
Tavattavissa oleva Jumala.
Usko on unennäkemistä ja viipymistä laiturilla
vaikka tietäisi ettei laiva koskaan saavu.
Jumala nousee
avaa kätensä
ja sulkee minut syliinsä.
Sinun Jumalasi.

***

Rakas Jumala,
niin minusta on luontevaa sanoa Sinulle
vaikka en tiedä minkälaista uskon pitäisi olla.
Jotkut sanovat halleluja,
jotkut kehottavat että huokaile vain.
Eikä minusta ole kumpaankaan.
Kunhan hengittelen.
Harjoittelen Sinun läheisyyttäsi.
Haluan purkaa sydäntäni
jotenkin vain
       ja elämä tuntuu helpommalta
vaikka et ilmestykään siihen vaikeaan hetkeen
ja simsalabim: kaikki ongelma ovat poissa.
Ei.
Sytytän kynttilän.
Sinulle ja itselleni.
Liekki on hauras, levoton.
Värähdellen palaa.
Riittää että

            olet kotona, rakas Jumala.


Risto Kormilainen: Tähän lähelle, käden kosketukseen, Herättäjä-Yhdistys, 1992
Kansi: Kaarina Järvi
Mistä hankittu: lainattu Kauhavan kaupunginkirjasto

Risto Kormilainen: Gospel: Runoja, Herättäjä-Yhdistys, 1995
Kansi: Tapani Järveläinen
Mistä hankittu: lainattu Seinäjoen kaupunginkirjasto

Risto Kormilainen: Ensimmäisen polven maanomistaja: runoja, proosarunoja, TAI-teos, 1996
Mistä hankittu: lainattu kaukolainana Varastokirjastosta

Risto Kormilainen: Sylipainia Jumalan kanssa, Kirjaneliö, 1997
Kansi: Liisa Heikkilä-Palo
Mistä hankittu: lainattu Seinäjoen kaupunginkirjasto





torstai 3. elokuuta 2017

Risto Kormilainen - runoteokset 1980-luvulta

Risto Kormilainen on julkaissut neljä runoteosta 1980-luvulla: Sormustimellinen tomua (1985), Maailman kärsiviin sinä mahdut (1986), Violetit orvokit (1987) ja Poltettujen seppelten juhla (1988).

Kirjoitan ajatuksiani - mitä runot minussa herättivät, en analysoi runoja aikaan enkä runonmuotoon paneutuen.


Sormustimellinen tomua

Takakannessa sanotaan: ”…kolmas runokokoelma viestittää sanomaa tomun tasolta. Se puhuu ihmisen mitättömyydestä, mutta samalla kaiken uudistuvasta toivosta.”

Uskonelämääni vahvistusta runon voimalla.

Tässä huoneessa me kaksi.
Kristus ja minä.
Minä olen äänessä,
taakka painaa,
säkki on suuta myöten täynnä.

Kristus ojentuu lähemmäksi,
tarjoaa kätensä,
vetää verhot syrjään.
Aurinko kiertyy huoneeseen.
Kristus tarttuu säkkiini.

Kristuksella on hymyilevät kasvot,
Hänellä on ilon kasvot,
Hän antaa minulle uuden säkin,
en tunne sen painoa,
tiedän ilon jo siirtyneen minuun.
Aurinko kiertyy huoneeseen.
Minä hymyilen.
Me istumme hiljaa.
Kristus ja minä.

Lähimmäisen huomamatta jättämistä….

Maailman sivu täynnä Sakkeuksia.
Vilisee joka puussa ja pensaassa.
Vähissä vain ne
jotka huutavat heidät alas huoneisiin.

Läheisyyttä, rakkautta, välittämistä.

Sinä nukut jo kun tulen.
Sipaisen vain tukkaasi,
en herätä.
Minusta on hyvä vain kuunnella
                      että sinä hengität.

****

Jää tähän lähelle,
anna minun tuntea vain lämpö
ja hidas kosketus.
Saat uskoa jonkun sanan
jos haluat,
kuuntelen hiljaisuuttasikin.
Älä ole mitään
silloin olen sinun sydäntä myöten.

Maailman kärsiviin sinä mahdut

Takakannen tekstissä sanotaan: ”… uuden kokoelman runot kertovat suurten ikäluokkien unohdetuista, syrjään heitetyistä, työn perässä busseissa ja junissa kulkevista ihmisistä. Runot ovat kristilliseltä pohjalta nouseva yhteiskunnallinen kannanotto pienen ihmisen puolesta.

Monivivahteinen runo.

Sillankaiteen viereen lennähtänyt
kaksi punaista karkkipaperia.
Rakastavaiset.

Pitkän parisuhteen, ystävyyden kuvausta

Osaamme ulkoa toisemme.
Sanasta sanaan.
Sillä meillä on niin paljon lukemista.

Elämän kirja, elämäni kirjallisuus, luetut kirjat, koetut tarinat

Kirjat kaikki luettuna,
silmät täynnä särkyvää vettä

talutan sieluani.

Violetit orvokit

Takakannen tekstissä sanotaan: ”…runot kuvastavat tätä aikaa, ihmisen orpoutta ja osattomuutta. Runoilija näkee elämän köyhyyden, tyhjyyden ja onttouden. Samalla runojen tunnelmaa kannattelee herkkä varovasti käsiteltävä, ihmistä kaikkineen vaaliva toivo.”

Taivas repaleinen,
                                  pilvet ehjät paikallaan
                                  levottomiin sydämiin.
Palapeli Jumalan sovittama.


***

Kesän salit
                    avaavat ovensa
                    kun ruusu työntää
                               valkean tuoksunsa
                                                yön maitoon.


***

Nainen 
Kuin runokirja,
luettava kannesta kanteen
moneen kertaan.

***

Hyvät muistot ovat silta menneisyyteen.
Eivät ne kaiteita tarvitse.


Poltettujen seppelten juhla

Takakannen tekstissä sanotaan: ”… runot ovat valoisia ja lempeitä, rajuja ja epäsovinnaisia kuvia elämän villistä sylistä. Aiheiltaan ne liikkuvat nuoruudessa, rakkaudessa, kuolemassa ja uskossa. Toisinaan runot saattavat olla synkkiä, jopa pessimistisiäkin, mutta ne ovat kuitenkin aina elämän puolella.


Minäkin joskus huonekaluliikkeessä enemmän katsellut rekvisiittana olevia kirjoja…

Ensin sitä katseli kuvaansa kaupan ikkunasta.
Sitten astui sisälle. Myyjä esitteli huonekaluja.
Anteeksi, mitä saisi…
Minua kiinnostivat kirjat hyllyssä
enemmän kuin nahkan hinta.
Tietenkin minä häpesin
kun myyjä huomasi
minun hypistelevän styroxilla täytettyjä kansia
enemmän kuin lepotuoleja tai muita nahkaselkiä.
Tämä elämä on kiitos tarpeeksi.

Rakkautta, rakastamista, rakkaan vierellä

Ikkuna on auki.
Vihreä metsä huokailee syliinottoa.
Toinen ihminen sovittuu toiseen.
Osat meissä metsänkipeys.
Sammuu vihreä valoa metsässä.
Uimme toistemme uniin.
Käännät selkäsi kohta nukahdat.
Lasken tähdet vielä.

Vanhan hautausmaan hiljaisuus.

Vanhan hautausmaan
puuristien kumaraisuus.
Lahonneet nimet
             ajan kourimat
kummuilla tanssivat enkelit
kohti aamun valoa.

Risto Kormilainen: Sormustimellinen tomua, Herättäjä-Yhdistys, 1985
Kansi: Kaija Elo
Mistä hankittu: lainattu Lapuan kaupunginkirjasto

Risto Kormilainen: Maailman kärsiviin sinä mahdut, Herättäjä-Yhdistys, 1986
Kansi: Leena Karjalainen
Mistä hankittu: lainattu Seinäjoen kaupunginkirjasto

Risto Kormilainen: Violetit orvokit, Herättäjä-Yhdistys, 1987
Kansi: Leena Karjalainen
Mistä hankittu: lainattu Kauhavan kaupunginkirjasto

Risto Kormilainen: Poltettujen seppelten juhla, Pohjoinen, 1988
Kansi: Martti Dahlström
Mistä hankittu: lainattu Kauhavan kaupunginkirjasto




keskiviikko 2. elokuuta 2017

Risto Kormilainen - runoteokset 1970-luvulta

Risto Kormilaisen runoteokset löysin etsiessäni Herättäjä-Yhdistyksen julkaisemia runokirjoja kirjastosta. Kaksi ensimmäistä runoteosta on kuitenkin julkaistu WSOY:llä.  Risto Kormilainen (s. 1955) on Suomussalmen kirkkoherra ja Kajaanin rovastikunnan lääninrovasti.

On joku toinen päivä kuin eilinen (1976) on hänen esikoisteoksensa, toinen 1970-luvulla julkaistu runoteos on Kaipaus on kuin kaivo (1978).

Kirjoitan ajatuksiani - mitä runot minussa herättivät, en analysoi runoja aikaan enkä runonmuotoon paneutuen.


On joku toinen päivä kuin eilinen

Runoteoksen takakannessa sanotaan: ”… teologian opiskelija, sai 1. palkinnon Erkon kilpailussa 1975. Osuus WSOY:n nuorille kirjoittajille järjestämässä ”Vuosirengas 1975” -kilpailussa, josta koottiin samanniminen runoantologia.”

Runot kuvaavat luontoa omassa pihassa, lähiseudulla sekä kohtaamisia ihmisten kanssa. Minua koskettivat erityisesti seuraavat runot:

Jo kirjan ensimmäinen runo luo romanttista kuvaa kaipauksen siveltimellä.

Vanhaa rakennusta hyväilevät pihlajat
              ettei sen aika kävisi pitkäksi
             eikä se tuntisi itseään yksinäiseksi.
Kesällä valkeat kukat huumaantuneina syleilevät
                                       harmaita lautoja,
syksyllä pihlajat tarjoavat punaiset marjansa.
Talven ne kestävät yhdessä
puhjetakseen keväällä uuteen kukkaan.

Jokirannan kasvatille ja aina joen läheisyydessä asuneelle tämä runo syvälle sydämeeni.

Joki,
yön tumma nauha,
vedenpinnassa hiljaisuus.

Kun tuntuu, että elämä ahdistaa, eikä valoa tunnu löytyvän ja uskokin heikkenee.

Vetämällä verhot ikkunoihin
ei pääse eilisestä,
vielä vähemmän huomisesta
mutta saahan ainakin
hetken olla piilossa itseltään.

Niin tuttua tunnetta…

Minulla on runonpoikasia taskut täynnä
enkä tiedä
tuleeko niistä koskaan aikuisia.

Kaipaus on kuin kaivo

Runoteoksen takakannessa sanotaan: ”Toisessa kokoelmassa kokemisen painopiste on siirtynyt kaupunkiin, sen vierauteen, teologilatinaan. Joka puolella toitottavien kaiuttimien alta hän etsii omaa ääntään, painunutta, kadonnutta. Hänen runoissaan puhuu hiljainen mutta vaikuttava ääni, runo tekee matkaa itsekeskeisyydestä lähimmäisiin, rakastettuun, yhteisiin sanoihin.”

Maalaiskaupungissa asuvana, kun palaan lapsuuden maisemiin

Kun pitkän matkan jälkeen
                                  saapuu maalle
antaa katseensa kiertää täyden kehän maisemaa:
tutut paikat:
muistot:
ladon harmaalla seinällä
auringossa
ja antaa palata katseen jälleen takaisin
niin kuin mielenkin.
On sellainen vanha tuoksu
joka tarttuu sieraimiin.
Siinä tilanteessa
                            sitä onnittelee itseään.

Lapsuudenkotini lähellä kulkee Suupohjan rata –  oppi kunnioittamaan ja vähän pelkäämäänkin tavarajunia, rata ei ollut leikkipaikka!

Kesän uudessa tuulessa
rautatiekiskojen vanha tuoksu.

Risto Kormilainen: On joku toinen päivä kuin eilinen, WSOY, 1976
Mistä hankittu: lainattu Kortesjärven kirjasto

Risto Kormilainen: Kaipaus on kuin kaivo, WSOY, 1978
Mistä hankittu: lainattu Seinäjoen kaupunginkirjasto



maanantai 31. heinäkuuta 2017

Siihen aikaan kun isä lampun osti


Viidettä klassikkohaastetta isännöi Tekstiluola -kirjablogi. Meinasin jättää haasteen väliin, kun en ollut varma ehdinkö muilta lukemisiltani lukemaan jotakin klassikkokirjaa.  Mutta hyvin aloitettu perinne ei jättänyt rauhaan.  Luen vuorotellen kotimaisia ja ulkomaisia käännösromaaneja niin mieskirjailijoilta kuin naiskirjailijoilta.  Kirjailijavalintana pyrin etsimään kirjailijan, jolta en ole vielä lukenut mitään. Valitsin nyt siis kirjailijaksi Juhani Ahon ja tapanani on ollut valita myös kirjailijan esikoisteos.  Ensikatsomalta kirjaston valikoimaan tuskailin, että Siihen aikaan kun isä lampun osti -novelli on vain Ahon kootuissa novelliteoksissa – miten ehtisin viikossa lukea useamman sadan sivun teoksen, kun oli pari muutakin kirjaa, jotka piti saada luetuksi juuri tähän samaan aikaan. Aikani selattua, löysinkin yhden niteen, joka oli pelkästään nimellä Siihen aikaan kun isä lampun osti.  Varasin kirjan kirjastoon ja sainkin sen melko nopeasti. Ja myhäilin, että olipas tämä lyhyt novelli, kun kirjanen on noin ohut…. Vaan totuus selvisi kotona – olin lainannut alkuperäisen käsikirjoituksen jäljennöspainoksen! Ja kuten alla olevasta kuvasta huomaatte, sen lukeminen ei sujunut kovin helposti….


Oli pakko ottaa avuksi nettiversio Project Gutenberg -sivustolta, jotta ei mennyt ihan arvailuksi novellin tarina. Mulla on kuitenkin lapsuudesta jonkinlainen mielikuva, että tästä novellista olisi tehty tv-elokuva, jonka olisin tv:stä katsonut. Elokuvasta tiedon löydän IMDb:stä. Elonetissä tästä elokuvasta ei ole mainintaa.

Siihen aikaan kun isä lampun osti käsikirjoituksen jäljennöspainoksen tarkoitus on ollut kerätä rahaa Juhani Ahon muistopatsasta varten.  Juhani Ahon muistopatsaita valettiin kaksi: yksi Helsinkiin ja toinen Iisalmeen.
Tämän kirjasen lopussa on Vilho Suomen kirjoitus ”Nuoren Juhani Ahon mestarinovelli”  Hän kirjoittaa:
Sillä novellilla, lastulla, tai miksi sitä nimitettäneenkin, joka tässä julkaistaan alkuperäisimmässä asussaan, on harvinaisen loistava esikoisasema sekä sen kirjoittajan omassa henkilökohtaisessa historiassa, että laajemminkin, suomalaisen kirjallisuuden historiassa. ”

Siihen aikaan kun isä lampun osti -novelli tai lastu, kuten Ahon novelleita on tavattu sanoa kuvaa perheen isän ja äidin keskustelua lampun hankkimisesta – pappilassa kun sellainen jo on pärevalon tilalla.  Kyseessä on siis öljylampun hankinta.  Perheen isä selittää perheen äidille, mistä sellaisen lampun saisi ja miten se lamppu sitten palaa.  Hyvin kummalliselta se talon emännän mielestä kuulosta lasin sisällä öljyllä palava lamppu – eikö siinä ole vaarana, että koko talo palaa! Lapsetkin tätä keskustelua kuuntelevat ja eivät malta odottaa, kun äiti antaa luvan isännälle hankkia sellaisen öljylampun.  Vanhan kansan Pekka ei moisesta öljylampusta ymmärrä vaan jatkaa päreiden valmistamista, vaikka isäntä yrittää sanoa, ettei niitä enää tarvita. Emäntä kuitenkin Pekka säälien sanoo, josko niitä vielä tarvitaan navetassa ja saunassa.
Öljylampun syttymistä ja palamista on koko kylä katsomassa – onhan se ollut erikoinen asia, kun palavan valon on saanut pidettyä lasin sisällä. Vanha-Pekka ei moista valoa huomanne, vaan sytyttää päreen iltapuhteiden aikana palamaan. Isäntä moisesta hiukan loukkaantuu ja komentaa Pekan menemään saunalle päreinensä iltapuhteita tekemään.

Niin tuli tuohon pirttiin uusi valo öljylampun myötä, mutta silti lapset kaipasivat välillä vanhan ajan pärevaloaikoja. Senpä takia he välillä kipaisivat Pekan luo saunalle sirkkoja kuuntelemaan, jossa Pekka vielä pärevalon äärellä touhusi.

Siihen aikaan kun isä lampun osti on kuvaus uuden ajan tulemisesta ja vanhan nostalgian ihannoinnista – niinhän sitä itsekin ihastelee vanhoja 1970-luvun lattialamppuja ja muistan lapsuudenkodin öljylamputkin.

Juhani Aho: Siihen aikaan kun isä lampun osti 
Alkuperäisen käsikirjoituksen jäljennöspainos, WSOY, 1955 (alunperin novelli julkaistu 1883)
(Myydään Juhani Ahon muistopatsasrahaston hyväksi)
Päällyksen etusivulla kuvanveistäjä Aimo Tukiaisen luonnos Juhani Ahon muistopatsaaksi
Mistä hankittu: lainattu Kortesjärven kirjasto


sunnuntai 30. heinäkuuta 2017

Maakuntamatkalla Vetelissä 22.7.2017

Kun tarpeeksi kiehtovan kirjatarjouksen saa, niin johan sitä viikonloppusuunnitelmansa laittaa siihen malliin ja houkuttelee miehensäkin elämysmatkalle.
Viime viikon lauantaina lähdimme ajelemaan kohti Veteliä, joka sijaitsee Keski-Pohjanmaalla. Vetelistä itselle tuli ensimmäisenä mieleen Kemora - sen verran olen isäni kanssa moottoriurheilua seurannut lapsena ja nuorena, en niinkään enää aikuisena.
Veteli on reilun 3000 asukkaan kokoinen kunta - viidenneksi pienin kunta Keski-Pohjanmaan kahdeksasta kunnasta (joista kaksi on kaupunkeja). Naapurikuntina ovat Evijärvi, Halsua, Kaustinen, Kruunupyy. Lappajärvi, Perho ja Vimpeli.
Yllätyin, että Vetelin vaakunassa on kanteleen kuva - olisin tuota vaakunaa veikannut ennemmin Kaustisten vaakunaksi, mutta viuluhan se heidän vaakunnassaan luonnollisesti on.  Tarkempi vaakunoiden tutkiminen paljasti, että kantele on  Kreeta Haapasalon, joka asui  myös Vetelissäkin.

Minun ensisijainen vierailukohde Vetelissä oli kristillinen kirjakauppa Luther-divari, jossa tapasin ensimmäisen kerran kollegani, kirjabloggari Minnan Luterilaisen lukemaa -blogista.




Paljon oli mielenkiintoisia kristillisiä kirjoja, mitä olisin halunnut ostaa, mutta ne oli jätettävä toiseen kertaan - tässä kirjakaupassa tulen toistekin käymään. Erityisesti nämä Herättäjä-Yhdistyksen julkaisemat kirjat jäivät mieleeni - osan lukemistani H-Y:n julkasemista haluan omaan kirjahyllyyn, esimerkiksi Aukusti Oravalan tuotannon.

Tämä kirjapino sai minut lähtemään Luther-divariin :) Olavi Kareksen Heränneen kansan vaellus 1-6 sekä Palava kynttilä: Niilo Kustaa Malmbergin elämä.

Oli tosi mukava tavata myös kollegani - kirjakaupantäti ja kirjabloggari Minna  - jos olisin ollut yksin matkassa, niin olisin jäänyt vapaaehtoiseksi kaveriksi hänelle töihin :D Niin sormia syyhytti järjestellä kirjoja, mutta sain itseni hillittyä :D

Kirjastoon en päässyt, kun oli kesäajan sulkuaika, enkä päässyt käymään kirkossakaan kun lauantaisin ei ole tiekirkkona avoinna. Ymmärrettävästi johtuu siitä, että lauantaisin on hautajaisia ja häätilaisuuksia, jotka halutaan rauhoittaa turisteilta.  Otin sitten kirkosta kuvia ulkoa.


Vetelin kirkko




torstai 20. heinäkuuta 2017

Tiinalla on hyvä sydän

Tiina -kirjat olivat lapsuuteni suosikkikirjoja 1980-luvun alussa. Tiinan ja Juhan tekemisiä seurasin kirja kirjalta – tykkääkö se Juha Tiinasta vai ei…  Pari vuotta sitten oli Anni Polvan 100 -vuotispäivä, sen kunniaksi luin Tiinan ampiaiskesä, joka julkaistiin ensimmäisen kerran syntymävuotenani 1971.   Sain myös toisen 101 -kirjan luettavaksi Arto Paasilinnan Operaatio Finlandia: Ruotsin kesähyökkäys Suomeen lisäksi.  Anni Polvan Tiinalla on hyvä sydän on vuoden 1961 kirja.

Tiina -tarinoiden pariin palaaminen noin 36 vuoden jälkeen oli hyvin nostalgista.  Kirjaa lukiessa palasin 10 -vuotiaan minäni muistoihin – lapsuuden kesiin, lukuhetkiin ulkona ja ensi ihastumisiin.  Tiinalla on hyvä sydän -kirjassa eletään ilmeisesti 50/60-lukua. Minulle maaseutukuvaukset toivat mieleen oman lapsuuden 70-luvulla, kyläni naapurit, maatilat ja kaverit – rikkaruohojen kitkemiset, leikit lähimetsissä, lehmät laitumilla, kanat ulkotarhassa ja kissat kyläraitilla.

Tiinan kommellukset ja hyväntahtoisuus hymyilyttivät. Hänen päättäväisyytensä sai paatuneemmankin sydämen heltymään.  Tiinalla on hyvä sydän -kirjassa kuvataan miten ns. parempi väki suhtautui ns. köyhempään väkeen. Ei saanut mennä talon pääovesta vaan piti kulkea keittiön ovesta. Köyhien lapsia epäiltiin aina ensimmäisenä ja paremman väen lapset ilkkuivat heitä. Palvelusväen perheen perustamista ei katsottu hyvällä, jos tuleva puoliso ei ollut emännän tai isännän mieleen. Omasta runsaudesta ei oltu valmiita luopumaan köyhempien hyväksi.

Tiina ei eri arvoisuutta ymmärtänyt, vaan hän rohkeasti kyseenalaisti asiat.  Tiinalle ei edes tullut mieleenkään, etteikö talon emäntä olisi voinut antaa maton palaa Miinalle tai talon rouva paria lakanaa. Huvittavaa kuitenkin oli kuvaus, miten Tiina kertoi lääkärin vastaanotolla yhdelle emännälle, miten toisen talon emäntä oli auttanut Miinaa – eihän sitä toinen talo voinut olla huonompi auttaja! Mitähän sitä olisi kyläläiset siitäkin sanoneet ja yksi talo olisi leveillyt hyväntekeväisyydellään – kyllä meiltä riittää!

Vaikka Miina -mummo ei sitten ollutkaan se oikea autettava, sai Tiina sen myötä monta asiaa hyvälle mallille.  Jopa oikean talon opettaja, Minna heltyi Tiinan tekemisiin, vaikka hänen piti ensin kasvattaa Tiinaa hyville tavoille.

Tiina ei ole hillitysti käyttäytyvä tyttö, joka varoo vaatteitaan. Hänen mekkonsa repsottavat, jaloissa ei pysy sukat eivätkä kengät.  Hän on myös tyttö, joka ei poikien ilveilyistä piitannut ja oli valmis puolustamaan Heikki -poikaa, jota kylän muut pojat kiusasivat. Tiina oli myös hiukan yllytyshullukin, hän ei aikonut olla huonompi kuin pojat ja sekös hänet sai toisinaan kommelluksiin.

Tiinalla on hyvä sydän on lempeä, hauska tarina Tiinan kesästä maaseudulla. Vilahtaahan tarinassa myös Juhakin, mutta tässä kirjassa heidän yhteinen tekeminen jää pelkästään junamatkoihin, kun Juha menee sukulaistaloon kesärengiksi samalla kuin Tiina meni kesäapulaiseksi.

Ilmeisesti Tiina -kirjoja yhä lainataan kirjastoista, sillä niitä ei ole laitettu varastoon. Myös kustantaja on ottanut Tiina -kirjoista uusintapainoksia, joissa on aina kaksi Tiina -kirjaa samassa.  Minä löysin kirjastosta 1990 -luvun kirjankansilla olevan Tiinalla on hyvä sydän.



Anni Polva: Tiinalla on hyvä sydän, Karisto, 14.p., 1995 (1.p., 1961)
Kansikuva: Maija Karma
Mistä hankittu: lainattu Lapuan kaupunginkirjasto

Minulle nämä Tiina -kirjan kannet ovat tutuimmat omasta lapsuudestani:
Kansikuva: Maija Karma

Ensimmäinen Tiinalla on hyvä sydän kirjan kansi on ollut hyvin 60-lukulainen

Kansikuva: ?

Vuoden 2017 yhteiskirjapainoksen kantta on tuotu 2000 -luvulle

Kansikuva: Mika Launis 

Tiinalla on hyvä sydän on luettu myös blogeissa:





maanantai 17. heinäkuuta 2017

Herättäjäjuhlat Nilsiässä 7-9.2017

Tänä vuonna kirjakauppatöiden ohella aloitin Herättäjäjuhlat lähtöseuroilla Ilmajoella maanantaina 3.7. Nämä seurat olivat minulle ensimmäiset ilman Herättäjäjuhlia.  Synnyinseurakuntani kappelissa oli koskettavaa hapuillen veisata Siionin virsiä. Onneksi takanani istui hyviä veisaajia, joiden mukana uskalsin minäkin laulaa. Minullehan eivät ne vanhatkaan Siionin virret ole kovin tuttuja.  Seurapuheet olivat hartaita ja vakavia, mutta silti ne antoivat omalla tavallaan henkistä ravintoa elämääni. Vaikka pidänkin huumorilla höystetyistä uskonnollisista puheista, on näissä körttipuheissa, jokin sanoin kuvaamaton voima, joka herkistää ja saa ajattelemaan asioita.  Minulle, joka olen tutustunut körttiläisyyteen työni kautta ja vasta kolmansille Herättäjäjuhlille osallistumassa, oli mielenkiintoista kuunnella seurapuhujien puheita aikaisemmista Herättäjäjuhlista – erityisesti Nilsiässä pidetyistä 1906, 1920, 1952 ja 1985. Vuodesta 1960 lähtien jokaisella Herättäjuhlilla on ollut tunnuslause. Tänä vuonna se oli Uudistat armollasi. Vuonna 1985 Nilsiän Herättäjäjuhlien tunnuslause oli Vastaa minulle, Herra.


Perjantaina 7.7. lähdimme perinteisesti linja-autolla Herättäjän Kirjakaupasta kohti Nilsiätä. Pysähdyimme kaksi kertaa matkalla. Ensiksi kahvi-teetauko ABC Viitasaarella, joka sijaitsee kauniilla paikalla järven rannassa.  Siilinjärven ABC:llä pysähdyimme lounaalle, sillä Nilsiässä emme ehtisi syömään, kun perjantain ruokailu alkoi sen verran myöhään.  Savossa olen vanhempieni kanssa matkaillut Iisalmi – Kuopio- Suonenjoki sektorilla, mutta Nilsiään matkasin ensimmäistä kertaa.  Herättäjäjuhlat olivat keskellä kylää, vanhan hautausmaan ympäristössä, Paavo Ruotsalaisen haudan äärellä.  Nilsiä on entinen itsenäinen kaupunki (luulin kyllä, että se on kunta…), joka liitettiin Kuopion kaupunkiin 2013.


Kirjakaupan kojut saatuamme valmiiksi, kävin kiertelemässä juhlakentällä, joka oli vanhalla hautausmaalla. Juhlakenttä oli vielä hiljainen ja lähes tyhjä.  Vanha hautausmaa suurine kuusipuineen, tyhjine penkkiriveineen ja alttarialue toivat hartaan ja herkistyneen mielen – olisi tehnyt mieli jäädä sinne… mutta en ollut tullut Herättäjäjuhlille sitä varten.

Juhlaportti

Vanhan kirkon puistoon siunatuille tuntemattomille vainajille tilattu muistomerkki paljastettiin pyhäinpäivänä vuonna 1968. Muistomerkillä muistetaan erityisesti suurina katovuosina 1860-luvulla nälkään kuolleita nilsiäläisiä, joista 1253 henkilöä kuoli vuonna 1868




Paavo Ruotsalaisen, Ukko-Paavon haudalla - hiljainen hetki



Perjantai-illalla oli vielä hiljaista kirjakaupan myyntikojulla, olihan juhlakentällä vain aattoseurat ja muu ohjelma toisaalla. Meidän yöpymispaikka oli Tahkolla rivarimökissä.  En ole Tahkollakaan aikaisemmin käynyt – en harrasta laskettelua. Alue oli täynnä mökkejä ja minulle tuli hiukan ahdistunut olo – pohojalaanen luonto kaipas avaruutta ja väljyyttä ympärille. Päivän matkustamisesta ja töistä oli kuitenkin väsynyt, että saunan jälkeen menin nukkumaan.

Lauantaiaamulla menimme linja-autolla takaisin Herättäjäjuhlille, jossa oli aamupala: teetä, sämpylä, jogurtti ja mehua. Kaipasin kyllä aamupuuroa ja mietinkin, että miten jaksan lounaaseen saakka…
Lauantaipäivä oli pisin (12 tuntia) ja vilkkain. Päivä meni nopeasti kirjamyynnissä, kirjailijahaastatteluja kuunnellessa ja hiukan kuuli myyntikojulle myös seurapuheita ja Siionin virsien veisuuta. Hyvin ehti pitää ruoka- ja vessataukoja ja jopa ehti katsella mitä sitä ostaisi tuomisia juhlilta. Meidän myyntikojut sattuivat sijaitsemaan yhden rakennuksen vieressä varjopuolella, joten perjantaina ja lauantaina oli sen verran kylmä seisoskella myyntikojujen takana, että tarvitsi villapaidan takin alle. Onneksi pääsi auringon puolellekin välillä lämmittelemään.  Myyntikojulla tapasin muutaman Instagram-ystävänikin – Instagaramiin ehdin hyvin päivittää Herättäjäjuhlatunnelmiani.  Oli mukava jutella ihmisten kanssa juhlista ja kirjoista – katsella ohikulkevia ihmisiä, ystävien kohtaamisia.  Tänä vuonna Kirjat -myyntipöydän ääressä myytin eniten Kari-Pekka Kinnusen Matkakirja – lastuja ylävirralta, Pentti Simojoen Mistä löydän sielun levon ja rauhan? Ukko-Paavon kammarissa sekä Anna-Mari Kaskisen ja Marleena Ansion kirjoja. Muitakin kirjoja myimme yksittäisiä kappaleita – se on aina melkoista arpapeliäkin, mitä kirjaa ottaa mukaan. Tänä vuonna luonnollisesti kiinnostivat kirjat Martti Lutheristakin.

Lauantain broilerikastike oli jopa minulle, tulisemmankin ruuan ystävälle niin voimakasta, että huulet tulessa kävin lettukojulla syömässä yhden ohukaisen mansikkahillolla jälkiruuaksi, lieventämään oloani. Myöhemmin kuulin, että yhteen satsiin oli vanhingossa tullut chilimarinoitua broileria hunajamarinoidun sijaan.  Iltapalaksi nautin perinteisen riisipuuron kera marjakeiton.
Lauantaista olin jo niin väsynyt (selkäkipuni ja kipulääkitys toivat oman haasteensa), että majoituspaikkaan päästyämme, menin nukkumaan, en jaksanut edes saunaan mennä.

Sunnuntaiaamu oli hiukan tokkurainen - väsymyksestä ja selkäkipuni lääkityksestä.  Pari ensimmäistä tuntia myyntikojun takana tuntui menevän ”hitaalla”, mutta sitten lihasrelaksanttien vaikutus tasaantui, selän jäykkyys lieveni ja mieleni piristyi. Juhlamessuun ehti osallistua myyntikojunkin takana. Kävin myös muutaman kirjakaupan talkooystäväni kanssa ehtoollisella. En ole koskaan osallistunut niin herkistävään ehtoolliseen. Virren veisuu, sininen taivas, korkeat kuuset – kyyneleet virtasivat pitkin poskiani lähestyessäni alttaria….  Pääsimme kaikki vierekkäin saaman aikaan ehtoolliselle. Noustuamme alttarilta otimme toisiamme kädestä kiinni ja kyynelsilmin kiitimme tästä hetkestä – Jumalaa kohti taivasta.

Sunnuntaipäivä jatkui mukavasti kirjamyynnissä, kunnes oli aika kerätä ja inventoida myymättömät kirjat takaisin pahvilaatikoihin. Puoli viiden – viiden aikoihin lähdimme bussilla kohti Lapuaa. Aamulla olimme jo lastanneet matkatavarat valmiiksi linja-autoon.  Pysähdyimme kahvi-teetauolle jälleen Viitasaaren ABC:lle. Siellä oli juuri meidän saavuttua melkoinen häslinki – astiat loppu, joten saimme pahvimukit kahville ja teelle ja taisi suolainenkin huikopala loppua meidän jälkeen.  Yhdeksän jälkeen illalla olimme Herättäjän Kirjakaupan pihassa. Mies tuli hakemaan. Olin niin väsynyt viikonlopusta, että nakkasin reput vain olohuoneen varasängylle ja painelin omaan sänkyyn nukkumaan. Maanantaina töissä olikin hiukan sumuinen ja hitaanoloinen työskentelytahti – piti moneen kertaan miettiä mitä oli tekemässä. Loppuviikosta alkoi tuntua, että miten mä jaksan vielä lauantaityövuoron, mutta keskiviikkoillan sauna piristi sen verran.  Eilinen päivä meni kauniista kesäpäivästä nauttiessa ja tänään maanantaina minulla on vielä vapaapäivä – sadepäivänä oli hyvä kirjoittaa Herättäjuhlakuulumiseni.
Ensi vuonna matkaammekin Tampereelle, Kalevan kirkon kupeeseen.




keskiviikko 5. heinäkuuta 2017

Hiljaisuuden tie: kristillisiä joogaharjoituksia

Olen pari kertaa aloittanut kansalaisopiston ryhmässä joogan. Ensimmäisellä kerralla olin vasta 15-vuotias, enkä oikein malttanut keskittyä joogaamiseen – se taisi jäädä yhteen kertaan. Pari vuotta sitten ehdin käydä muutaman kerran aamujoogassa, mutta sisätilassa tulin huonovointiseksi – tila oli melko pieni, ehkä liian tiivis ilma. Sekin sitten jäi siihen, kun työajat eivät enää sopineet tähän aikatauluun.

Heli Harjunpään Hiljaisuuden tie: kristillisiä joogaharjoituksia kirjan myötä haluaisin jälleen yrittää joogaamista ja näin kesällä sitä voi joogata ulkona raittiissa ilmassa. Hiukan vaikeata on omin päin tehdä joogaharjoituksia. Aloitin tuolijoogasta, mutta syksymmällä voisin ottaa edes muutaman joogatunnin, että saisin varmuutta liikkeisiin.

Kristillinen joogaharjoitus olisi juuri sellaista, mitä minä tällä hetkellä kaipaan.  En tiedä vielä, miten saisin nuo rukoukset sovitettua joogaharjoituksiin – ehkä ne tulevat sitten paremmin luonteviksi, kun joogaliikkeitä ei tarvitse kirjasta varmistella.

Hiljaisuuden tie: kristillisiä joogaharjoituksia -teoksessa kerrotaan ensin, miten kristillisyys ja jooga liittyvät toisiinsa.  Ensimmäinen kristillisen joogan kehittäjä oli ranskalainen benediktiinimunkki Jean-Marie Déchanet (1906-1992.  Teologi Elvi Saari (1910-1985) toi joogan Suomessa kansalaisopistoihin 1960-luvulla.  Ihmettelen, etten ole aiemmin liittänyt kristillisyyttä joogaan.  Enpä ole tainnut kovin montaa joogakirjaa lukea, enemmänkin olen lukenut lyhyitä lehtiartikkeleita.

Kirjassa selitetään millainen on kristillinen joogaharjoitus.

Tässä kirjassa tarkoitan kristillisellä joogaharjoituksella kehoa ja mieltä tasapainoittavia harjoituksia, joihin liitetään hengellinen sisältö” (s. 31)

”…tämän kirjan harjoituksiin voi liittää juuri itselleen sopivia hengellisiä sisältöjä” (s. 31)

Kirjassa on selkeästi selitetty joogaharjoitusten liikkeet. Harjoituksia löytyy niin aloittaville kuin pidemmällä olevillekin. Kirjassa on kauniita, inspiroivia valokuvia ulkona tehdyistä joogaliikkeistä – luonnossa, laiturilla, puutarhassa, terassilla. Varsinaiset joogaliikkeiden ohjekuvat ovat sisätiloissa otetut hyvin pelkistetyt ja selkeät.

Heli Harjunpää: Hiljaisuuden tie: kristillisiä joogaharjoituksia, Kirjapaja, 2017
Kansi: Maria Appelberg
Mistä hankittu: lainattu Lapuan kaupunginkirjasto

Hiljaisuuden tie -kirjasta on myös blogissaan kirjoittanut:

Yöpöydällä


sunnuntai 2. heinäkuuta 2017

Pieni elämä

Tänä aamuna luin viimeisen rivin kirjasta Pieni elämä. En osannut yhtään aavistaa millaisia tunteita kirjan tarina minussa herätti. Alkusivuilla luulin, että tarina on neljän New Yorkissa asuvan nuoren miehen huumesekoiluja ja opiskelijaelämää.  Tuskailin, että miten jaksan tämän kesäksi annetun lukupiirikirjan lukea, kun on tällainen tiiliskiviromaani – yli 900 sivua! Aloitin sitkeästi, noin 50 sivua päivässä. Mietin myös, että miten jaksan näiden nuorten miesten elämästä lukea, kun jotenkin en ole tähän mennessä päässyt miesten/poikien näkökulmasta kirjoitettuihin tarinoihin sisälle. Kolmas asia, jossa häpeäksi huomasin olevani pikkusieluinen – miten jaksan lukea miesten välisestä rakkaudesta….

En muista millä sivulla se tunne ensimmäisenä iski sydämeeni, mutta yksi sana riittää kuvamaan: JUDE
Hänen elämänsä Willemin, Malcolmin ja JB:n kanssa ripauksilla menneisyyden haamuja…. Voi Luoja, miten sydämeeni otti lukea Juden kamppailua elämästään. Sivu sivulta pelkäsin, mitä vielä tulee vastaan ja mitä hän tekee itselleen – ehtiikö apu ajoissa…

Willem ja Jude – kauniin raastava ystävyystarina muuttuu raastavan kauniiksi rakkaustarinaksi. Sydän pakahtuen luen kirjaa eteenpäin, enkä voi mitenkään aavistaa surullisia tapahtumia…

Pieni elämä-romaanin moniulotteisuus monen kertojan silmin oli välillä haastavaa ja sai olla tarkkana, että pysyi selvillä, kuka kertoo kenestäkin vai puhuuko hän itsestään.

Jude oli mielestäni kuitenkin kirjan päähenkilö, vaikka välillä kerrottiin Malcolmin, Willemin ja JB: nkin elämästä. Silti Jude oli siellä jossain taustalla aina.

Andy ja Jude – ristiriitaisin tuntein luin Andyn suhtautumisesta Juden sairauteen. Olisiko hänen lääkärin etiikkansa vaatinut toisenlaista jämäkkyyttä – pakkohoitoa? Oliko hän enemmän ystävä Judelle kuin lääkäri? Olisiko sekään muuttanut Juden elämää, jos Andy olisi toiminut toisin? Ehkä Jude ei olisi senkään vertaan käynyt Andyn vastaanotolla tai ottanut yhteyttä äärimmäisessä tapauksessa.

Harold ja Jude – isä joka menetti biologisen pienen poikansa ja poika, joka ei ollut koskaan saanut olla isän rakastama lapsi.  Miten paljon ymmärrystä ja rakkautta Harold ja Julia antoivat Judelle – surullista, että Jude tunsi siitäkin huolimatta olevansa likainen ja ei-toivottu….  Miten syvät haavat häneen oltiin psyykkisesti ja fyysisesti kaivettu. Yksi koskettavimmista kirjan kohdista on Juden kiukuttelut Haroldille ja Julialle – joita hän ei saanut kokea lapsena, ilman ettei joku käyttänyt häntä hyväksi….  Monen vuoden jälkeen Juden hetkisen tuntee, että Harold ei häneltä halua mitään sellaista… hän voi itkeä kaiken pahuuden ja saastan tässä hetkessä elämästään edes hetkiseksi.

Juden ura opiskelijasta lakitoimiston juristiksi hämmästyttää, miten hän pystyi pysymään henkisesti kasassa noin vaativassa opiskelussa ja työssä. Opiskelun ja työn myötä hän pystyi jollakin tavoin ehkä unohtamaan mikä hän oli ollut. Mutta ei täysin – pahan olon lievittämiseen tai sen tuskan ylittämiseen oli vain yksi keino…

Se miten Jude oli oppinut tekemään ruokaa ja siivoamaan ei saanut häntä inhoamaan näitä tehtäviä vaan päinvastoin. Siivoaminen ja siisteys kodissa oli hänelle lähes pakkomielle, vaikka hän tunsi itsensä sisäisesti niin likaiseksi. Silti hän niin monesti luotti uusiin miehiin, kunnes tajusi olevansa samassa tilanteessa kuin aikaisemminkin. Vain Willem oli erilainen, mutta heidänkin suhteessa oli kipeä piste, jonka myöntäminen Judelle oli vaikeata. Hän oli oppinut rakkaudesta niin vääränlaisen tavan… ei sitä voi edes rakkaudeksi sanoa… miten sellaisesta voi selvitä elossa…

Vaikka Pieni elämä onkin hyvin rankkoja aiheita ja tapahtumia täynnä, ei niillä kirjailija Hanya Yanagihara kuitenkaan mässäile. Näiden raakuuksien ja epätoivon hetkien lomassa on miesten välistä huumoria, joka saa minutkin hyvälle tuulelle.  Ja rakkautta, niin kaunista miesten välistä rakkautta kaikesta huolimatta vaikeuksien kautta.  Rakkautta adoptioisän ja adoptiopojan välillä monen vaiheen kautta, monen vuoden luottamuksen etsintää,

Vuodet kuluvat kirjan mukana huimaa vauhtia – opiskelijapojat ovat kirjan loppuvaiheessa keski-ikäisiä miehiä.  Tämä elämänkaari tekee kirjasta koskettavan.

Hanya Yanagihara: Pieni elämä, Tammi, 2017
suomentanut Arto Schroerus
(engl. alkuteos A Little Life, 2015)
Mistä hankittu: kesän lukupiirikirja Ilmajoen kunnankirjasto

Pienen elämän ovat lukeneet myös:

Kartanon kruunaamaton lukija
Kirjaluotsi
Kirja vieköön!
Kirjakirppu
Kirjasähkökäyrä
Kirsin Kirjanurkka
Kulttuuri kukoistaa
Kymmenen puikkoa langalla
Lady Dandy
Luetut, lukemattomat
Lukuisa
Lumiomena
Mitä luimme kerran
Piippuhyllyllä
Sivutiellä
Tuijata. Kulttuuripohdintoja
Täysien sivujen nautinto
Yökyöpeli hapankorppu lukee